Mä toivon et sä kuolet sisältä. Et sul on mies ja timantteja ja ontto elämä.

En osaa syödä normaalisti, liikkua normaalisti. Syön joko liikaa, tai liian vähän. En edes tiedä mitä haluan tehdä 'isona'.

En osaa elää normaalisti. Viikonloput vaan olen, ja sekin tuntuu äärettömän raskaalta välillä. 

Eikä mulla oikeestaan ees oo paha olla. Mut oon jotenki tosi vihanen ja ärsyyntynyt kokoajan. Ei se mua sinänsä haittaa, paitsi siltä osin kun tiuskin mun läheisille ja pilaan niiltä fiilikset. 

En oikein saa mistään kiinni. 

'Daddy you were always somewhere, and Mommy I live out of the town. So tell me how could I ever be normal somehow, you tell me this is for the best, so tell me why am I in tears?