TABU

'En jaksa. Musta tuntuu että olisi helpompi kuolla. Olisinkohan onnellisempi, jos laihduttaisin 20kg. Pitäiskö mun hypätä vaan seuraavan junan alle.'

Mielenterveys ongelmat tuntuu olevan valitettavan monelle tabu, niistä ei puhuta ääneen.

'Yritä vähän edes hymyillä, niin ihmiset ei huolestu'

'Sano että lopetit koulun kesken, koska se ei ollut sulle oikea ala'

'Älä sit mainitse, että asut kuntoutuskodissa'

Noi lauseet oon kuullut monen monta kertaa.

Tietenkin mä myös ymmärrän jollain tavalla ihmisiä, jotka multa pyytää noita asioita. Mutta onhan se inhottavaa joka paikkaan mennessään keksiä valheita, tekosyitä, ja esittää että on ok, vaikka todellisuudessa tuntuu että kaikki kaatuu päälle.

Masennus tappaa, henkisesti ja pahimmassa tapauksessa fyysisestikkin. Ja mä luulen, että kukaan ei lopeta elämäänsä koska oikeasti haluaa kuolla, vaan koska ei kestä sitä tuskaa, epätoivoista oloa, ja niitä ikäviä ajatuksia joita aivot kokoajan ihmiselle syöttää.

'Parantuminen on susta itsestä kiinni'

Totta.

 Mutta ei niin yksinkertaista. Sä et voi vaan päättää että parannut. 

Mä haluan parantua, tottakai.

Eikä asiat enää ole niin huonosti mitä ne on ollut, mutta pitkä prosessi se on.

Yrittämiseenkin väsyy, jos tuntuu että ei saa toivottua tulosta aikaseks, niin meneehän siinä toivo, oli asia mikä hyvänsä.  

Myös ne tilanteet oon nähnyt, kun on vaan yksinkertaisesti niin pohjalla, että voimia tai edes kiinnostusta ottaa askel eteenpäin ei oo. Haluais vaan antaa sen kaiken pahan viedä mukanaan.

Mutta yleensä sieltä on noustu, ei ikinä yksin, mutta muiden avulla.

Mä en aio enää olla hiljaa, enkä mä aio valehdella.

Mä en halua hävetä. 

Koska mulla on asiat kuitenkin suhteellisen hyvin nyt, mä en piiloudu enää valheiden taakse. 

"Moni asia ois vaan hyvä jättää löytämät,
mut mä oon rehellinen en osaa itteäni höynäyttää.
Mä kerron kaiken ja järkytyn itekin.
Mä oon vaikee luonne, äläkä vittu kysy miten nii.
Mä tiedän et se on muotii olla outo nykysin,
mut oisin jotain iha muuta, jos mä vaan pystyisin.
Mitä mielellä, en ymmärrä mieltäni.
Mieli puhuu kauniita, en puhu samaa kieltä.
Koitan puhuu ajatuksii ulos kielelläni,
ja kieli vaan puhuu.
Mieli ei oo samaa mieltä.
Kaunis on sekavaa ja sekava kai kaunista.
Se paha, paha olo tuntuu pahalta täl sekalla.
Mut sekunnin päästä voi kirkastuu taas taivas,
ja mä tunnen, että jokainen lahja on kirous ekana."
 

Minä olen muuttunut itseluottamus nollassa

Tylsä. Hiljanen. Liian äänekäs. Liian lihava. Outo. Tyhmä. Naurettava. Hävettävä.

En tiedä. Ei mulla muuta, nää on päivittäisiä ajatuksia, aina, uusien ihmisten kanssa. Tuttujen kanssa. Joka helvetin päivä. Ja kyllä siitä aina muistutetaankin, tavalla tai toisella.

Ja kai sitäkin pitää pyytää anteeksi, että mä en osaa pitää mitään kivaa lifestyle blogia. Vaikka yrittäisin, ei siitä koskaan tulis mitään. Mikään päivä ei oo ikinä samanlainen, koska tunnen liikaa, ajattelen liikaa. Ja oon liian vähän.

Harmi, että ajatukset on pelkkää paskaa, vääryyttä, huonommuutta. Kokoajan.

Mutta sitä mä olen.

Olin eilen Cian luona, ja otettiin siinä ulkona parit kuvat kun oli niin nätti sää.

Mä oon tosiaankin huono olemaan kuvissa, jos hymyilen, se näyttää tosi luonnottomalta.

No, suurin osa mitä Cia räpsi oli enemmän tai vähemmän tilannekuvia, kun katoin niitä, mietin että tosiaanko mä muka näytän tolta aina kun mä hymyilen.

Johanna Kurkela-Kuolevainen

Inhottavaa olla näin negatiivinen, mutta tuntuu että elämä ei anna muuta ajateltavaa. Eikä mieli.

We're living in hell

Kun menee pari päivää hyvin, sitä ajattelee aikaa eteenpäin, miten kaikki menee niin sujuvasti.

Mutta ei se koskaan niin mee, mun kohdalla. Enkä mä koskaan opi siihen.

 Voin täysin vakuuttaa olevani onnellinen, kun tunnin päästä jo itken miten kaikki elämässä on huonosti. Tää päivä taas näytti sen, harmittaa että niin pienet asiat voi pilata koko loppupäivän. 

Enkä mä oikeastaan missään pilvilinnoissa edes elä, sillon kun menee hyvin.

Mun 'hyvin' tarkoittaa sitä, että jaksaa hengittää, hymyillä ja ei ahdista ihan hirveesti kokoajan.

Viime päivinä, tai oikeestaan viikkoina oon ollut aika tylsää seuraa.

Nään kyllä melkein jokapäivä ihmisiä, mutta hirveästi mä en puhu, tai välttämättä edes jaksa vastata jos mulle puhutaan. Ja myöhemmin siitä tulee morkkis: Miks en jaksanut? Miks en ees yrittäny hymyillä?

Jos huominen päivä ois vähän parempi...

 

Ihmissuhteet

Ihmissuhteet. 

Ehkä elämän ihanin, ja samalla vituttavin ja raastavin asia.

On tuttuja, kavereita, ystäviä ja ehkä muutama paras ystävä. 

Mulla on tällä hetkellä, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sellasia ihmisiä, jotka on nähnyt musta todellakin kaikki puolet. Ensimmäisenä haluun mainita Cian.

 Cia on ollut mun huonekaveri, ja asunut saman katon alla vuoden. 

Se on nähnyt mun itkupotkuraivarit, ahdistukset ja aamu kiukut kun paiskon ovia.

Mutta hänen kanssa oon myös ollut niin onnellinen kun voin olla, oon nauranut mahani kipeäksi ja nauranu räkäsesti kun jotain 'hauskaa' tapahtuu.

Cia on myös valehtelematta nostanut mun itseluottamusta, ihan pienillä asioilla. Esim jos haluan megaforcen, ja meillä ei oo kun pullokuitti, parikymmentä senttiä tilillä ja käteistä, niin se megishän ostetaan sieltä kaupasta. Vaikka vähän hävettäiskin :D

Hyvä ystävä, on se joka kuuntelee. Tietää sun noloimmatkin asiat, tietää sun menneisyyden ja asiat joista ei puhuta muille. 

Jonka kanssa voi pitää hauskaa, ja riekkua baarissa koko yön, tanssimassa peto on irti biisin tahdissa.

Jonka kanssa voit istua vaan hiljaa, tuijottaa puhelimen ruutua.
Eikä tuu vaivaantunut olo.