Mä en ikinä riitä. En muille, enkä itselleni.
Enkä edes mun perheelle, oon pettymys.
Miten ihminen voi syntyä näin täydellisen epätäydellisenä, ja kasvaa jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Mua suorastaan raivostuttaa kun mulle sanotaan, että mä osaan jotain. Mä tasantarkkaan tiedän etten osaa, MÄ TIEDÄN. En oo lahjakas missään, vaikka yrittäisin, huomaan aina jääväni mun ystävien peittoon. Kaikki on laihempia, kauniimpia, fiksumpia ja taitavampia esim. sosiaalisissa tilanteissa.
Monesti kun vietän aikaa ihmisten kanssa, huomaan että ahdistus siitä miten olen niin toivottoman joukkoon sopimaton hiipii selkärankaa pitkin jokapuolelle kehoa ja pakottaa menemään pois, tai olemaan vaan hiljaa. Kun kaikki nauraa, ja avaan suuni, niin siinä viimeistään hiljenee koko porukka.
Ja niin hauskaa, facebook näyttää jokapäivä mulle muistoja monen vuoden takaa, ja pitää muistaa taas mitä mulle on sillon kirjotettu seinälle, x100.
'Ihan mukava, mut aika outo välillä'
'Nätti ja hauska, mut outo, hyvällä tavalla'
OUTO HYVÄLLÄ TAVALLA?
Onko sellasta ees olemassa?
-Jep sitä mäkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti